Digitalisaatio ei etene kokonaisarkkitehtuuria virittämällä



Sipilän hallituksen tavoitteena on Suomen digitalisointi. Sama tavoite on eri sanamuodoin ilmaistuna ollut jo edellisten hallitusten ohjelmissa. Digitalisaatio kuitenkin etenee ja on edennyt hitaasti: julkiset palvelut ovat yhä paljolti paperityötä vaativia, hankalia käyttää eivätkä tiedot siirry viranomaiselta toiselle jouhevasti. Miksi digitalisaatio ei etene vahvasta poliittisesta tahdosta huolimatta?

Digitalisaatiota on pyritty toteuttamaan erityisesti kokonaisarkkitehtuuria kehittämällä. Tulokset ovat olleet huonoja ja onnistumiset paikallisia, eivät laajoja kokonaisuuksia muuttavia ja parantavia. Hyvä tahto, yhteiset menetelmät ja suuri määrä työtä eivät ole riittäneet digitalisaatioloikan ottamiseen. Samalla kuitenkin Virossa on onnistuttu digitalisoinnissa merkittävästi paremmin, nopeammin ja vieläpä vähemmällä työllä.

Työkalut kunnossa

Voisiko syy löytyä vääristä työkaluista? Suomessa keskeisenä digitalisaation työkaluna on ollut vuodesta 2011 JHS-suositus 179. Sen hyväksyi julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunta JUHTA 7.2.2011 ICT-palvelujen kokonaisarkkitehtuurin kehittämistä koskevaksi suositukseksi. Suositus perustuu 1990-luvulta asti kehitettyyn TOGAF-arkkitehtuurimalliin. Siitä on Suomessa laadittu JHS 179:n lisäksi myös korkeakouluissa ja valtionhallinnossa laajasti käytetty Kartturi-malli.

TOGAF on hyvä, kattava käsitemalli ja työkalusto organisaation tietojärjestelmien luettelointiin, tietojen omistajuuden, palvelinten sekä muiden teknisten laitteiden selvittämiseen. TOGAF myös antaa neuvoja organisaation tietojärjestelmien tavoitetilan hahmottamiseksi ja tiekartan eli projektijoukon luomiseksi nykytilasta tavoitetilaan. JHS 179 on keskeinen osajoukko TOGAF:sta ja siten varsin hyvä työkalu yhden organisaation tietojärjestelmien selvittämiseen ja suunnittelemiseen. Kartturimalli on kätevä tapa täyttää TOGAF:n vaatimat tiedot Excel-taulukoihin.

Syy ei siis sinänsä voi olla työkaluissa. TOGAF ja sen johdannaiset ovat päteviä työkaluja tehtävissä, joihin ne on suunniteltu – yhden organisaation tietojärjestelmien ja toimintatapojen kokonaisuuden ymmärtämisessä ja suunnittelemisessa. Suomen ongelman on siis oltava jossain muualla.

Rahat levällään

Kun aloitin konsulttina, eräs vanhempi ja kokeneempi kollegani kehotti minua aina seuraamaan rahaa. Kollegani mukaan liiketoiminnan ja sen osien – kuten kokonaisarkkitehtuurin – kehittämisessä se päättää, jolla on rahat. Millään suunnitelmalla, oli se miten hieno ja perusteltu ja mitä pätevimpien mallien mukainen, ei ole merkitystä, jos rahasta päättävät eivät kunnioita ja noudata suunnitelmaa.

Suomen julkishallinnossa rahat ovat levällään. Helsingin kaupungin tietotekniikkajaoston puheenjohtajan (ja kollegani) Otso Kivekkään mukaan Helsingissä on 33 toisistaan riippumatonta, itsenäisiä tietotekniikan hankintapäätöksiä tekevää organisaatiota. Luultavasti tilanne on hyvin samankaltainen Suomen muissakin 312 kunnassa, 48 kuntayhtymässä, 15 yliopistossa, 26 ammattikorkeakoulussa, 12 ministeriössä ja epämääräisessä joukossa valtion virastoja ja liikelaitoksia ynnä muita.

Suomessa on äkkiseltään laskettuna ainankin 1000 toisistaan riippumatonta tietotekniikkaa hankkivaa organisatiota. Osalla näistä, kunnilla, on perustuslaillinen autonomia. Ne saavat päättää asioistaan miten haluavat – ja ostaa millaisia tietojärjestelmiä haluavat, keneltä haluavat. Osa organisaatioista on autonomialtaan rajoitetumpia, mutta silti niillä on veto-oikeus niitä koskeviin muutoksiin: mikäli jokin organisaatio ei halua muutoksia, sen tarvitsee vain kieltäytyä käyttämästä varojaan kehitykseen, eikä mikään sitä koskeva kokonaisarkkitehtuurisuunnitelma voi toteutua. Myös tietojärjestelmien toimittajilla on veto-oikeus: erilaisia sopimuksia ja käytäntöjä on niin paljon, että muutoksen voi estää sopimusneuvotteluin ja toimittajaloukun antamaa hinnoitteluvapautta käyttäen.

Ongelmana monimutkaisuus

Suomen digitalisoinnin esteenä on monimutkaisuus. Ei järjestelmien monimutkaisuus, vaan järjestelmät omistavien organisaatioiden moninaisuus ja monimutkaisuus. Mikä tahansa digitalisaatiohanke törmää väistämättä usean itsenäisen organisaation keskinäisiin neuvotteluihin.

Mikä neuvoksi? Sama kuin isoissa kansainvälisissä yrityksissä: rahasta päättävien organisaatio-osien määrää on reilusti vähennettävä. TOGAF, JHS 179 ja Kartturi-malli toimivat vain yhden organisaation sisällä. Ei ole mitään syytä, miksi Suomen kokoisessa maassa tarvitaan tuhat itsenäistä tietotekniikan hankintaorganisaatiota.

Suomen digitalisointi onnistuu vain, jos autonomisten rahankäyttäjien määrää on jollakin keinoin mahdollista supistaa. Tällä hetkellä hallituksella ei näytä olevan tähän poliittista tahtoa, mutta toisaalta sote-uudistuksen kaltaiset yksinkertaistamiset saattavat onnistuessaan luoda tahtoa ja intoa. Onnistumisia on helppoa toistaa. 

Ongelma on kuitenkin tiedossa. Ratkaisukin olisi. Puuttuu vain tahtoa ja rohkeutta.

Tämän artikkelin on kirjoittanut Matti Kinnunen ja sitä ovat sittemmin muokanneet muut Codenton työntekijät.

Yksi kommentti artikkeliin ”Digitalisaatio ei etene kokonaisarkkitehtuuria virittämällä

  1. Blogikirjoitus osuu naulan kantaan, mutta laudassa on pystyssä muitakin nauloja.

    Liikeyrityksen tarkoitus ja menestyksen elinehto on rahan tuottaminen, minkä vuoksi rahalla on itsetarkoituksellinen ohjausvaikutus. Mikäli iso kansainvälinen yritys katsoo sirpaloitumisen estävän rahantekoa, tilanne korjataan.

    Kuten tunnetaan, julkishallinnon organisaatioilla on ainakin periaatteessa toisentyyppisiä olemassaolon tarkoituksia: ne tuottavat liiketoimintapalveluita sanan kokonaisarkkitehtuurillisessa merkityksessä. Samassa taloudellisten realiteettien maailmassa nekin elävät ja joutuvat varsinkin laskusuhdanteessa tekemään kipeitä valintoja kutistuvien määrärahojen aikana, mutta varsinkaan vakavaraista ja taloudellisesti itsenäistä julkishallinnon organisaatiota ei tietojärjestelmien sirpaloituminen välttämättä kiinnosta.

    Tätä naulaa lähtisin hakkaamaan pysähtymällä miettimään, mikä sitten voisi herättää kiinnostuksen toimintaan ja miten kokonaisarkkitehtuuri voisi tukea julkishallinnon organisaatioita niiden perustehtävien täyttämisessä. Mielestäni vastaus ei kyllä ole Kansallinen palveluväylä eivätkä suurisuuntaiset tietotekniikan infrastruktuurihaasteet tai edes SÄHKE-standardi. Osaisiko Otso esimerkiksi kertoa, kannattaisiko Ahjo-järjestelmän kokemusten perusteella asiankäsittelyjärjestelmiä yhtenäistää?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *