Hankintalaki on tekosyy – 7 neuvoa päättäjälle

Kun ostaa sian säkissä, se ei ole hankintalain vika – vaikka julkishallinnon puolella sen taakse helposti piiloudutaan. Turhan harva tietää, ettei hankintalaki estä tekemästä hyvää ostosta. Julkishallinnossa hankitaan jatkuvasti laajoja järjestelmiä kohtuukustannuksilla ja loistavalla laadulla.

Se mikä ei julkisella puolella onnistu, on jättihankkeen nopea läpivienti. Jonkun on pitänyt käynnistää hankinta jopa vuosia ennen kuin uutta järjestelmää tarvitaan, jottei projekti menisi mönkään.

Hankintalaki, huolellinen tarveanalyysi, kilpailutus ja hankkeen läpivienti vaativat julkisella sektorilla jokainen enemmän aikaa ja taitoa kuin vastaavan hankkeen läpivienti yksityisellä puolella.

Alla 7 neuvoani päättäjälle


1. Eriytä valmisteluvaihe.
Kaikkein vaikeinta tuntuu olevan se, että hankinnan ja määrittelyn pitää olla täysin erillään toisistaan. Ei riitä, että valitsee parhaan tuotteen tai palvelun tarjotuista, vaan valinnan kriteerit on pitänyt asettaa jo ennen hankinnan läpivientiä. Tilanne on joskus yhtä koominen, kuin aviopuolison lähettäminen hänelle vieraaseen kauppaan. Tarkimmatkaan ohjeet eivät riitä ja oivariinin ja ruokakerman sijaan kassista löytyy helposti pari senttiä halvempaa tarjousvoita ja kahvikermaa.

2. Kehitä osto-osaamista. Käytännössä hankintoja pitää tehdä jatkuvasti ja tarkasti, jotta hankintataidot kehittyvät ja säilyvät. Isojen hankintojen ammattilainen on kuin kirurgi, joka tarvitsee kokonaisen yliopistollisen sairaalan potilasmassan, jotta käsi pysyy vakaana. Monessa organisaatiossa ei yksinkertaisesti ole riittävästi isoja hankintoja ammattitaidon kehittämiseksi ja säilyttämiseksi.

3. Resursoi riittävällä tasolla. Jatkuvien hankintojen parhaille ammattilaisille on tarjolla töitä kosolti sekä julkisella että yksityisellä puolella. Haasteena on se, että vain harva julkisen puolen organisaatio on perustanut virkoja, joiden palkkaus vastaa työn vaativuutta. Vielä harvempi aloittaa työt riittävän aikaisin, jotta välttyisi paniikilta ja ‘veren maku suussa’ -vaiheilta.

4. Maalaa visio ja polku ymmärrettävästi. Hankinnasta on vaikeaa saada poliittinen päätös tilanteessa, jossa nykyinen ratkaisu tuntuu olevan vielä ihan käyttökelpoinen. Poliittinen päättäjä on harvoin toimialan ammattilainen ja sellaisten päätösten teko, joista ei ole näkyvää hyötyä nykyisellä vaalikaudella vaatii lujaa poliittista selkärankaa.

5. Aloita ajoissa. Kiusallisen vaikeaksi ajoissa hankinnan aloittamisen tekee valmistelevan työn näennäinen helppous…jonkun on tutustuttava toimittajiin, alalla tyypillisiin ratkaisuihin, sopimusmalleihin, käyttöönottojen vaikeuksiin ja sudenkuoppiin. Etäisen johtajan voi olla vaikea erottaa toisistaan lahjakasta markkinan ja omien tarpeiden selvittäjää messuilla käyvästä laiskottelijasta.

6. Valaise päätöksentekoa. Monessa virastossa on helpompi saada miljoonabudjetti hankkeelle, jonka luullaan olevan helppo, sillä sitä ei ole riittävästi tutkittu, kuin sellaiselle, jonka tunnetut vaikeudet ja sudenkuopat on selvitetty, dokumentoitu ja selätetty hyvällä hankintatavalla. Jälkimmäisessä joudutaan dokumentoimaan riskit, edellisessä päätös voidaan tehdä kuin riskejä ei olisikaan.

Tätä projektien fiksun hankinnan teemaa sanoittaa myös mainio Helsingin Sanomien juttu, lue ex-nokialaisen psykologin Ari-Pekka Skarpin haastattelu.

7. Suosi ketterää. Ari-Pekka Skarp ehdottaa pilkkomaan hankkeen ketterän metodologian mukaisesti ja niin ehdotamme mekin Codentossa. Kaupunki rakennetaan talo kerrallaan ja laaja systeemi niin, että jokaisen laajennuksen jälkeen on toimiva, entistä parempi systeemi. Lähes kaikki suuret tietojärjestelmien kertahankinnat voidaan palastella sarjaksi pienempiä ja samalla riskittömämpiä hankintoja.

Eikä tässä vielä kaikki, alla muutama nämä seitsemän neuvoa koostavaa vinkkiä, eräänlainen hankinnan litmustesti:

+1. Bonusneuvo “vendor-lock-in”. Monimutkaisten palvelujen hankinta on aina vaikeaa. Tee kaikkesi, että voit vaihtaa toimittajaa kesken hankkeen ilman suurempia kustannuksia tai myöhästymisiä. Tämä “jos et käyttäydy kunnolla, en leiki kanssasi” on parasta mitä julkisessa hankinnassa voi omalle toteutustiimille hankinnan aikana antaa.

+2. Bonusneuvo “nuukailu”. Jos pisteytyskriteerit jättävät hankintahinnalle suurimman painoarvon, et todennäköisesti ole ymmärtänyt, mitä kollegasi järjestelmällä aikovat tehdä. Jos painotat hankintahintaa samalla itseasiassa väheksyt hyötyjä ja tulet helposti valinneeksi järjestelmän, josta on vähiten hyötyä. Sekä hinnalla että laadulla on hankinnassa merkitystä, kallein ei välttämättä ole paras. Hankintahinnan painotus johtaa helposti siihen, että todellinen hankintakustannus on moninkertainen hankintahintaan nähden, koska minimisetti ei sittenkään riittänyt työnne tekemiseen.

Petri Aukia
Twitter @aukia

#hankintalaki #julkishallinto #osto-osaaminen #ketteryys #lean #johtaminen #länsimetro 

Digitalisaatio ei etene kokonaisarkkitehtuuria virittämällä

Sipilän hallituksen tavoitteena on Suomen digitalisointi. Sama tavoite on eri sanamuodoin ilmaistuna ollut jo edellisten hallitusten ohjelmissa. Digitalisaatio kuitenkin etenee ja on edennyt hitaasti: julkiset palvelut ovat yhä paljolti paperityötä vaativia, hankalia käyttää eivätkä tiedot siirry viranomaiselta toiselle jouhevasti. Miksi digitalisaatio ei etene vahvasta poliittisesta tahdosta huolimatta?

Digitalisaatiota on pyritty toteuttamaan erityisesti kokonaisarkkitehtuuria kehittämällä. Tulokset ovat olleet huonoja ja onnistumiset paikallisia, eivät laajoja kokonaisuuksia muuttavia ja parantavia. Hyvä tahto, yhteiset menetelmät ja suuri määrä työtä eivät ole riittäneet digitalisaatioloikan ottamiseen. Samalla kuitenkin Virossa on onnistuttu digitalisoinnissa merkittävästi paremmin, nopeammin ja vieläpä vähemmällä työllä.

Työkalut kunnossa

Voisiko syy löytyä vääristä työkaluista? Suomessa keskeisenä digitalisaation työkaluna on ollut vuodesta 2011 JHS-suositus 179. Sen hyväksyi julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunta JUHTA 7.2.2011 ICT-palvelujen kokonaisarkkitehtuurin kehittämistä koskevaksi suositukseksi. Suositus perustuu 1990-luvulta asti kehitettyyn TOGAF-arkkitehtuurimalliin. Siitä on Suomessa laadittu JHS 179:n lisäksi myös korkeakouluissa ja valtionhallinnossa laajasti käytetty Kartturi-malli.

TOGAF on hyvä, kattava käsitemalli ja työkalusto organisaation tietojärjestelmien luettelointiin, tietojen omistajuuden, palvelinten sekä muiden teknisten laitteiden selvittämiseen. TOGAF myös antaa neuvoja organisaation tietojärjestelmien tavoitetilan hahmottamiseksi ja tiekartan eli projektijoukon luomiseksi nykytilasta tavoitetilaan. JHS 179 on keskeinen osajoukko TOGAF:sta ja siten varsin hyvä työkalu yhden organisaation tietojärjestelmien selvittämiseen ja suunnittelemiseen. Kartturimalli on kätevä tapa täyttää TOGAF:n vaatimat tiedot Excel-taulukoihin.

Syy ei siis sinänsä voi olla työkaluissa. TOGAF ja sen johdannaiset ovat päteviä työkaluja tehtävissä, joihin ne on suunniteltu – yhden organisaation tietojärjestelmien ja toimintatapojen kokonaisuuden ymmärtämisessä ja suunnittelemisessa. Suomen ongelman on siis oltava jossain muualla.

Rahat levällään

Kun aloitin konsulttina, eräs vanhempi ja kokeneempi kollegani kehotti minua aina seuraamaan rahaa. Kollegani mukaan liiketoiminnan ja sen osien – kuten kokonaisarkkitehtuurin – kehittämisessä se päättää, jolla on rahat. Millään suunnitelmalla, oli se miten hieno ja perusteltu ja mitä pätevimpien mallien mukainen, ei ole merkitystä, jos rahasta päättävät eivät kunnioita ja noudata suunnitelmaa.

Suomen julkishallinnossa rahat ovat levällään. Helsingin kaupungin tietotekniikkajaoston puheenjohtajan (ja kollegani) Otso Kivekkään mukaan Helsingissä on 33 toisistaan riippumatonta, itsenäisiä tietotekniikan hankintapäätöksiä tekevää organisaatiota. Luultavasti tilanne on hyvin samankaltainen Suomen muissakin 312 kunnassa, 48 kuntayhtymässä, 15 yliopistossa, 26 ammattikorkeakoulussa, 12 ministeriössä ja epämääräisessä joukossa valtion virastoja ja liikelaitoksia ynnä muita.

Suomessa on äkkiseltään laskettuna ainankin 1000 toisistaan riippumatonta tietotekniikkaa hankkivaa organisatiota. Osalla näistä, kunnilla, on perustuslaillinen autonomia. Ne saavat päättää asioistaan miten haluavat – ja ostaa millaisia tietojärjestelmiä haluavat, keneltä haluavat. Osa organisaatioista on autonomialtaan rajoitetumpia, mutta silti niillä on veto-oikeus niitä koskeviin muutoksiin: mikäli jokin organisaatio ei halua muutoksia, sen tarvitsee vain kieltäytyä käyttämästä varojaan kehitykseen, eikä mikään sitä koskeva kokonaisarkkitehtuurisuunnitelma voi toteutua. Myös tietojärjestelmien toimittajilla on veto-oikeus: erilaisia sopimuksia ja käytäntöjä on niin paljon, että muutoksen voi estää sopimusneuvotteluin ja toimittajaloukun antamaa hinnoitteluvapautta käyttäen.

Ongelmana monimutkaisuus

Suomen digitalisoinnin esteenä on monimutkaisuus. Ei järjestelmien monimutkaisuus, vaan järjestelmät omistavien organisaatioiden moninaisuus ja monimutkaisuus. Mikä tahansa digitalisaatiohanke törmää väistämättä usean itsenäisen organisaation keskinäisiin neuvotteluihin.

Mikä neuvoksi? Sama kuin isoissa kansainvälisissä yrityksissä: rahasta päättävien organisaatio-osien määrää on reilusti vähennettävä. TOGAF, JHS 179 ja Kartturi-malli toimivat vain yhden organisaation sisällä. Ei ole mitään syytä, miksi Suomen kokoisessa maassa tarvitaan tuhat itsenäistä tietotekniikan hankintaorganisaatiota.

Suomen digitalisointi onnistuu vain, jos autonomisten rahankäyttäjien määrää on jollakin keinoin mahdollista supistaa. Tällä hetkellä hallituksella ei näytä olevan tähän poliittista tahtoa, mutta toisaalta sote-uudistuksen kaltaiset yksinkertaistamiset saattavat onnistuessaan luoda tahtoa ja intoa. Onnistumisia on helppoa toistaa. 

Ongelma on kuitenkin tiedossa. Ratkaisukin olisi. Puuttuu vain tahtoa ja rohkeutta.

Tämän artikkelin on kirjoittanut Matti Kinnunen ja sitä ovat sittemmin muokanneet muut Codenton työntekijät.

JIT2015 ja IT2015 sopimusehdot ja ketterät periaatteet

Olin tiistaina 2.2.2016 puhumassa ketterien periaatteiden näkymisestä uusissa ketterissä vakiosopimusehdoissa Lakimiesliiton koulutuksen ja Talentum Eventsin IT2015 ja JIT2015 – uudet vakioehdot -seminaarissa. Alla Slideshare-esitykseni seminaarista.

Tärkeimpänä viestinä uusien IT2015 että JIT2015 ketterien sopimusehtojen suhteen on, että ne ovat molemmat jonkinasteisia kompromisseja perinteisen riskikeskeisen sopimusajattelun ja luottamukseen rakentuvan ketterän hankeohjausfilosofian välillä. Hyppäys puhtaaseen ketterään malliin on monelle vakioehtoja käyttävälle asiakkaalle suuri. Niinpä sopimusehdoissa on tuotu perinteisestä sopimusmaailmasta turvakäytäntöjä asiakkaiden tueksi samalla, kun on tehty tutuiksi ketterän tilaamisen tärkeimpiä asioita kuten sitä, että asiakkaalla on oltava varattuna projektiin ihmisiä jotka pystyvät olevan päätöksenteossa päivittäin läsnä.

Yhteenvetona IT2015 ja JIT2015 ketterät ehdot suhteutuvat ideologialtaan ja rakenteeltaan “perinteisiin” ketteriin sopimuksiin seuraavasti:

“Perinteiset” ketterät sopimukset: asiakkaan ohjausvastuu, lyhyt irtisanomisaika, koodi talteen

Ketterissä piireissä perinteinen ja radikaalein sopimusmalli on perustunut time and materials -tyyliseen hinnoitteluun, jossa asiakas ostaa ketteriä kehittäjiä omaan hankeohjauksensa alle. Toisin sanoen asiakas vastaa täysin siitä, että projektissa syntyy liiketoiminnalle arvokkaita asioita tarvitussa aikataulussa. Näissä sopimuksissa riskejä on hallittu lyhyellä irtisanomisajalla (esim. yhden projektin iteraation kuten sprintin pituus). Kun lisäksi on huolehdittu, että jokaisen sprintin lopussa tuote on ehjä ja lähdekoodi tallennettuna jossakin minne asiakkalla on pääsy, asiakas voi ongelmien eskaloituessa periaatteessa jatkaa tuotteen kehitystä uuden tiimin kanssa heti seuraavan iteraation alusta.

IT2015: asiakkaan ohjausvastuu, nimetty menetelmä ja takuu

IT2015 ketterät ehdot (viralliselta nimeltään IT2015 Erityisehtoja toimituksista ketterillä menetelmillä, ks. http://www.it2010.fi/system/files/IT2010_PDF/fi/EsikatseleIT2015_EKT_Suomi2015.pdf) lähtevät perustavasti näistä “perinteisten ketterien ehtojen” lähtökohdista, lyhyttä irtisanomisaikaa (14 pv) myöten. Ehdot kuitenkin olettavat, että asiakas ja toimittaja nimeävät yhdessä käytettävän ketterän menetelmän, jotta käytänteistä voidaan olettaa jotakin. Asiakkaan roolin vaatimuksia opastetaan  velvoittamalla asiakas varaamaan työaikaa hankkeen käyttöön sekä olettamalla että alustava työlista on jo ennen sopimuksen solmimista laadittu. Hankinnan hallintataktiikoita opastetaan esittelemällä mahdollisuus viivästyssakkoihin sekä nimettyihin avainhenkilöihin, joiden vaihtaminen on kielletty. Ainoa varsinainen poikkeama perinteiseen time and materials -ajatteluun on 6 kk takuu projektissa kehitetyille ominaisuuksille.

JIT2015: toimittajan vastuu, avoin lähdekoodi korostuneena

JIT2015 ketterissä ehdoissa (virallisesti Erityisehtoja ketterillä menetelmillä toteutettavista projekteista – JIT 2015 Ketterät menetelmät), ks.
http://docs.jhs-suositukset.fi/jhs-suositukset/JHS166_liite4/JHS166_liite4.html) on tehty enemmän kompromisseja ketterän tilaamisen ja perinteisen IT-projektien sopimusmaailman välillä. Niinpä niitä ei voi käyttää sellaisinaan minkään yleisimmän ketterän metodin (esim. Scrum tai Kanban) kanssa, vaan menetelmään on tehtävä niiden vaatimusten johdosta poikkeuksia tai lisäyksiä.

Draamaattisin ero ketteräksi koettuun toimintamalliin on, että toimituksen sisältö ja aikataulu on toimittajan vastuulla. Lisäksi ketterästä toimintatavasta eroaa, että ehdottomat vaatimukset lyödään lukkoon jo sopimusvaiheessa, vaikkakin niiden sisältöä ja niiden ohelle tulevia valinnaisia vaatimuksia tarkennetaankin yhdessä. Tilaajan etuja suojataan niissä myös takuulla, viivästyssakoilla ja määrittelemällä ketterien metodien ulkopuolisia vastuuhenkilöitä. JIT 2015 ketteriä ehtoja voikin ajatella “my first agile” -tyyppisenä ensimmäisenä tutustumisena ketterään tilaustapaan. Niissä on tuotu erityisesti ilmi esim. tilaajan velvollisuus myötävaikuttaa projektin sujumiseen. Varsinaisen ketteryysteeman ulkopuolelta ehtoihin on tuotu avoimen lähdekoodin lisenssit.

 

Integroituuko sote-uudistus?

Sipilän hallitus julkaisi 10. syyskuuta 2015 asettamispäätöksen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamiseksi. Asettamispäätöksen mukaan Suomeen perustetaan 18 tai 19 itsehallintoaluetta. Niistä 15 tuottaa tai järjestää itse sote-palvelut alueensa asukkaille ja jäljelle jäävät 3 tai 4 yhdessä muiden itsehallintoalueiden kanssa. Itsehallintoalueet voivat myös ostaa sote-palveluita yksityisiltä ja kolmannen sektorin palveluntuottajilta.

Tämän uuden rakenteen myötä seuraavat tavoitteet täyttyvät

sotetavoitteetMA

Horisontaalinen ja vertikaalinen integraatio

Palveluiden vertikaalinen integraatio tarkoittaa perus- ja erikoistason sairaanhoidon integraatiota eli hoitamista samassa organisaatiossa. Horisontaalinen integraatio tarkoittaa sosiaali- ja terveysasioiden hoitamista samassa organisaatiossa. Integraation ja säästöjen lisäksi uudessa sote-mallissa tavoitteena on kansalaisten valinnanvapauden lisääntyminen.

Raha seuraa potilasta

Hallituksen tavoitteena on myös periaatteen “raha seuraa potilasta” toteuttaminen. Kansalaisten valinnanvapaus lisääntyy ja he voivat valita palveluntuottajien joukosta mieluisimman. Kun raha seuraa potilasta, niin potilasta koskevien tietojenkin on seurattava potilasta eri palveluntuottajien välillä. Tietojen on siirryttävä sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti.

Rajapintoja tarvitaan monia

ICT-kielellä täydellinen integraatio, rahan ja tietojen siirtyminen itsehallintoalueiden ja eri palveluntuottajien välillä tarkoittaa tietojärjestelmien välisten rajapintojen rakentamista. Kun vaatimuksiin vielä liitetään asettamispäätöksessä mainittu valtion tarve valvoa itsehallintoalueiden toimintaa tarkasti, kasvaa tarvittavien rajapintojen määrä huomattavasti. Koska nykyisin maassamme on käytössä useita eri järjestelmiä kuhunkin tarpeeseen, rajapinnat ovat myös keskenään erilaisia.

Rajapintojen toteuttaminen voi olla vaikeaa

Rajapintojen toteuttaminen saattaa osoittautua hyvin vaikeaksi. Vaikeuteen on monia eri syitä, jotka tulevat vastaan jokaisessa integraatioprojektissa:

  • toisiinsa liitettävien järjestelmien määrä ei ole tiedossa. Niitä voi olla yllättävän paljon, koska kunnat ovat ostaneet kukin omat järjestelmänsä.
  • samankin järjestelmän eri ilmentymät – esimerkiksi eri kunnissa – ovat hyvin erilaisia. Kukin kunta on tilannut ja räätälöittänyt oman järjestelmänsä.
  • järjestelmiä ei ole suunniteltu toisiinsa liitettäviksi eikä niissä ole valmiina rajapintoja. Rajapinnat on siis rakennettava kuhunkin järjestelmään erikseen.
  • jopa samannimisten järjestelmien käsitemallit lienevät kaikesta yhtenäistämistyöstä huolimatta hieman erilaiset.
  • järjestelmissä on ristiriitaista tietoa ja tietojen yhtenäistäminen vaatii paljon käsityötä.

Mikä avuksi?

Onneksi näihin vaikeuksiin voi vastata monin eri keinoin.

  • Osan ongelmista voi ratkaista Kanta-järjestelmällä. Mitä enemmän SoTe-tietoa on Kanta-järjestelmässä, sen helpompaa järjestelmien on keskustella keskenään Kanta-järjestelmän kautta.
  • Kansallinen palveluväylä helpottaa tietojen siirtämistä monin tavoin.
  • Osan ongelmista voi ratkaista yhtenäistämisellä. Valtiohan voi vaatia, että kaikki 19 itsehallintoaluetta käyttävät samoja tietojärjestelmiä – aivan samaan tapaan kuin ison yrityksen osastot käyttävät samoja talous- ja henkilöstöjärjestelmiä. Missään tapauksessa valtion ei pidä sallia itsehallintoalueiden ostaa järjestelmiään toisistaan riippumatta.

Napsahtaako toimittajaloukku?

Yhtenäistämisestä huolimatta nykyisin käytössä olevien järjestelmien integroiminen toisiinsa voi osoittautua erittäin vaikeaksi. Tämä ongelma liittyy järjestelmät toimittaneisiin yrityksiin ja niiden liiketoimintaan. Onko järjestelmien integroiminen järjestelmätoimittajien etujen mukaista vai ei? Jokaisella tietojärjestelmän SoTe-sektorille rakentaneella yrityksellä on tavallaan veto-oikeus sote-uudistuksen integrointiin – tai ainakin melko suuri vapaus hinnoitella rajapintojen kehitystyö.

SoTe-uudistus kaipaa ICT-asiantuntijaa

Asettamispäätöksessä ohjaus- ja projektiryhmään ei ole nimetty yhtäkään ICT-asiantuntijaa. SoTe-uudistuksen tavoitteet toteutuvat vain, jos integraatioihin liittyvät ongelmat otetaan heti alusta alkaen vakavasti. ICT-työhön on varattava riittävästi rahaa, riippumattomia asiantuntijoita ja poliittista tahtoa. Sote-järjestelmien integroiminen ei onnistu vahingossa.

Kuva: Flickr Creative Commons, luonut Maria Boehling opensource.com:lle.

Avoimen lähdekoodin strategiat ohjelmistoyrityksille – Osa 1

 

Julkishallinnon hankinnat ovat olleet tapetilla, ja aiheesta: liiketoimintaympäristö ja teknologia laukkaavat hurjaa vauhtia, ja välillä on vaikea hahmottaa, miten tilannetta tulkitsisi ja miten olisi fiksua toimia. Kirjoitan aiheesta kolmessa erässä. Tässä ensimmäinen niistä, ole hyvä! Sarjan seuraavat osat luettavissa täällä: osa 2. ja osa 3.

Suomessa julkishallinto on maamme suurimpia ohjelmistojen teettäjiä. Suuressa osassa julkishallinnolle teetetystä sovelluskannasta oikeudet uusiin sovelluksiin ovat jääneet toimittajalle, vaikka julkishallinto on maksanut niiden kehityskustannukset kokonaisuudessaan. Malli on ollut äärimmäisen kannattava niille yrityksille, jotka ovat päässeet sisäpiiriin ja löytäneet hyvän mesenaatin alkuperäiselle sovellukselle.

Julkishallinnon yleisten sopimusehtojen uusimmassa versiossa (JIT 2015) tullaan todennäköisesti räjäyttämään pankki sovellusten omistuksen suhteen. Uusien ehtojen oletusarvoksi on valittu malli, jossa sovellusten tekijänoikeudet jäävät toimittajalle, mutta toimittajan on julkaistava uusi sovellus samanaikaisesti avoimen lähdekoodin lisenssillä.

Tilanne on uusi. Aiemmin yritykset ovat itsenäisesti valinneet avoimen lähdekoodin osaksi strategiaansa ja ovat useimmiten olleet varsin hyvin tietoisia siitä, mitä tämä itse asiassa tarkoittaa. Nuorten innokkaiden kehittäjien tiimit ovat ymmärtäneet riskit ja mahdollisuudet. Nyt avointa lähdekoodia vaaditaan yrityksiltä, joiden avainosaaminen on jossain ihan muualla.

Avoin lähdekoodi itsessään ei ole liiketoimintamalli, kuten tunnettu suomalainen yritysjohtaja ja avoimen koodin puolestapuhuja Mårten Mickos usein kysyttäessä kertoo. Yrityksen pitää olla tavallista tarkempi strategisten tavoitteidensa suhteen silloin, kun avoimen lähdekoodin mallin valitsee toimittajan sijaan asiakas.

Uuden strategian aika

Avoin lähdekoodi muuttaa markkinoiden ja ohjelmistoyritysten strategioita. Effica-integraatiota voi olla vaikea myydä 100 000 euron hintaan jokaiselle kunnalle, kun kunta voi halutessaan ladata integraation lähdekoodin verkosta, tai kun kunnan IT-kumppani voi sen ladata ja asentaa halvemmalla. Ansaintamalli on keksittävä uudestaan.

Toimittajan liiketoimintamallin hyvä ymmärtäminen on tärkeää myös asiakkaalle. Kumppani, joka raottaa koodiaan väkinäisesti ja toisaalta kumppani, joka jakaa riemukkaasti koodiaan, ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Todellisuudessa molemmat pyrkivät tienaamaan mahdollisimman hyvin asiakaskunnallaan.

Esiin nousee kysymys: miten ohjelmistoyritys voi toimia kannattavasti tässä uudessa liiketoimintaympäristössä? Sen saat selville seuraavissa osissa!